Iäkkäille ihmisille ja mielenterveyskuntoutujille tulisi turvata nykyistä paremmin ympärivuorokautiseen hoitoon pääsy. Tällä hetkellä yhteiskunnassamme on iso joukko ihmisiä, jotka tarvitsisivat ympärivuorokautista hoitoa, muttei heille sellaista myönnetä. Näiden ihmisryhmien omaiset ovat huolissaan ja monet omaiset ovat voimiensa äärirajoilla pyrkiessään huolehtimaan huonokuntoisesta läheisestään.

On helppo sanoa kodin olevan aina ihmiselle paras paikka asua. Tällä hetkellä tosielämässä tapahtuu kuitenkin tilanteita, missä kotona asuminen ja avohoito eivät vastaa huolenpidon tarpeisiin.

Elävästä elämästä oleva esimerkki kertoo karua todellisuutta. Ihmiselle, joka kertoi avoimesti lääkärille pelkäävänsä tappavansa itsensä, ei myönnetty hoitopaikkaa, vaikka henkilö sitä pyysi. Tämä johti itsemurhan yrittämiseen. Onnekkaasti omaiset sattuivat vierailemaan yksinasuvan henkilön luona ajoissa. Tämän itsemurhayrityksen jälkeenkin ympärivuorokautista hoitopaikkaa täytyi vaatia vedoten lääkärin vastuuseen ja voimassa olevaan lainsäädäntöön, sillä hoitava taho olisi kotiuttanut henkilön muutaman päivän päästä. Kun oman avuntarpeen ilmaisemaan kykenevän kohdalla todellisuus on tällainen, mitä se onkaan niiden henkilöiden kohdalla, jotka eivät kykene avuntarvettaan ilmaisemaan tai joilla ei ole sellaisia omaisia tai läheisiä, jotka palveluja kykenevät vaatimaan?

Itse ihmettelen arvomuutosta, joka yhteiskunnassamme näyttää tapahtuneen. Kaikkien elämää ei nähtävästi nähdä enää arvokkaana, koska heikommassa asemassa olevien avuntarpeeseen ei haluta vastata. Mielestäni yhteiskunnan hyvinvoinnin mittarina toimii se, miten huolehdimme yhteiskuntamme heikoimmista.

Omaiset ja myös useat työntekijät ovat aidosti huolissaan osasta kotona asuvista. On myös ymmärrettävä se tosiasia, että muistisairas ei kykene arvioimaan omaa hoidon tarvettaan, eikä osaa hakea itselleen tarvitsemiaan palveluja. Meillä on yhteiskunnassa olemassa taloudelliset resurssit huolehtiaksemme niistä, jotka ympärivuorokautista hoivaa tarvitsevat. Joskus ympärivuorokautisen hoidon tarve on väliaikaista ja joskus sitä tarvitaan turvaamaan viimeiset elinvuodet tai kuukaudet. En ymmärrä, miksi nämä ihmisryhmät, huonokuntoiset ikäihmiset ja mielenterveyskuntoutujat asetetaan kuitenkin usein säästökohteeksi, kun samanaikaisesti rahoitusta löytyy esimerkiksi ei välttämättömiin investointeihin. Avopalvelujen ja kotihoidon painottamisessa on menty osan asiakkaiden kohdalla aivan liian pitkälle.

Sirpa Pursiainen

Sosiaali- ja terveysalan opettaja

Kunnallisvaaliehdokas, KD