Rippisalaisuus ei saa korvata armoa

Aamulehti uutisoi 16.9.2010 piispainkokouksen keskusteluista, joissa käsiteltiin rippisalaisuutta. Piispainkokouksen mukaan rippisalaisuus on hyvä ja se estää papin kertomasta esimerkiksi pedofiilitapauksesta poliisille. Itse jäin kaipaamaan perusteluja ajattelulle.

Ymmärrän sinänsä pappien halun auttaa ja kuunnella rikoksen tekijää, mutta mielestäni armotekojen ulkopuolelle ei saa jättää rikoksen uhria. Itse sosiaalityöntekijänä toimiessani kohtasin erilaisia elämäntarinoita, sekä rikokseen syyllistyneitä että rikoksen uhreja. Pääsääntöisesti rikoksen julkituominen oikeusteitse merkitsi rikoksen tekijälle helpotuksen tunnetta, sillä jatkuva rikoksen salailu on psyykkisesti todella rankkaa. Jonkinlaisen rangaistuksen suorittaminen puolestaan toimii rikoksen tekijälle maanpäällisenä sovitustyönä, joka tukee ihmisen katumista teostaan ja voi eheyttää rikokseen syyllistynyttä ihmistä. Rikoksen tekijähän usein elää hyvin ambivalentissa tilassa tekojen ja arvojensa suhteen. Suurimman osan rikoksentekijöiden arvomaailma ei puolla rikosten tekemistä ja usein rikoksen taustalta löytyykin erilaisia riippuvuuksia kuten päihderiippuvuutta tai seksiriippuvuutta. Näin ollen ihminen toimii omien arvojensa vastaisesti ja pyrkii kieltämään aktiivisesti itseltään häpeän tunteet, joita kokee rikoksia tehdessään ja niiden jälkeen.

Mielestäni pappi ottaa hyvin vakavan eettisen riskin jättäessään armotekojen ulkopuolelle kaikkein heikoimman osapuolen eli uhrin. Oma oikeudentajuni ja Raamatun tulkintani ei ymmärrä tällaista toimintaa. Oikeudellisesti lastensuojelulain mukaan seurakunnan työntekijä on velvollinen tekemään lastensuojeluilmoituksen lapseen kohdistuvasta väkivallasta ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Lastensuojelulain mukaisen ilmoituksen tekemättä jättäminen voi johtaa syytteeseen virkarikoksesta. Mielestäni kaikkien osapuolten suhteen paras vaihtoehto olisi se, että vakavissa rikoksissa tieto poliisille menisi suoraan tiedon kuulijalta. Ihanteellinen tilanne on silloin, kun pappi voisi mennä yhdessä rikoksen tekijän kanssa ilmoittamaan ja keskustelemaan tilanteesta poliisille. Ilmoituksen tekeminen ei mielestäni tarkoita sitä, etteikö pappi voisi edelleenkin antaa psykososiaalista ja hengellistä tukea rikoksen tekijälle. Mielestäni kammiossa salaisesti papille rikoksen eli syntinsä tunnustaminen ei armahda rikoksen tekijää siltä psyykkiseltä taakalta, jota rikoksen tekijä kantaa sisällään, vaan päin vastoin salailun kulttuuri lisää tätä taakkaa entisestään. Eikö totuus ole enää se, joka todella armahtaa?

Sirpa Pursiainen, YTM

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s